Kirjoitan nyt näkemykseni rakkaudesta ja parisuhteista. Tilanteesta, kun on tullut jätetyksi tai torjutuksi. Ihmisiä voi rakastaa, vaikka niitä ei saisikaan “omaksi”. Pitää keskittyä puhtaaseen rakkauteen, varsinkin silloin, kun toiselta ei saa vastakaikua. Toista ihmistä ei voi muuttaa, eikä toisen rakkauteen vaikuttaa. On tavallaan oma valinta, meneekö tämän maailman tasolle epätoivoon vai näkeekö asian universaalina, suurena rakkautena, joka yltää niin korkealle ettei enää voi olla hymyilemättä. Paistattele rauhassa vaaleanpunaisessa virrassa, joka puskee niin korkealle, ettei paluuta epätoivoon ole. Maailmankaikkeus järjestää asiat siten kuin niiden pitää olla. Turha jäädä kiinni mihinkään, kun voi mennä eteenpäin, kevyesti, luottaen elämään. Keskity siis rakkauteen, buustaa sitä ja anna mennä. Ei se ole matonalle lakaisemista, ei todellakaan. Rakkauden kieltäminehän se vasta matonalle lakaisemista onkin.

Miksi on parisuhteita? Miksi?? Ne vain tappaa aidon ja puhtaan rakkauden. Miten voi rakkaus olla puhdasta, jos siihen liittyy sitomista, rajoittamista, velvollisuuksia ja lupauksia? Tarviitseeko aito rakkaus muka sellaisia? Rakkaus on vapautta. Puhdasta ja onnellista, rajatonta. Mitä hyötyä on siitä, että rakkautta rajoitetaan? Eikö se ole vain onnellista, että rakastaa paljon? Miten kaiken sen rakkauden voisi vain yhteen ihmiseen rajata, ja kieltää muut? Se olis itsensä kieltämistä. Sielu haluaa olla vapaa, rakkaus muuttuu vihaksi jos sitä pitää säännöin rajoittaa ja määritellä. Miksi rakkaus pitäisi rajata ja määritellä? Ei rajoituksilla ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Kukkakin enemmin tai myöhemmin kuihtuu kun se poimii ja laittaa maljakkoon. Vaikka veden vaihtaisi, ei se silti virtaa ja ennemmin tai myöhemmin kasvi kuihtuu. Sama on ihmisissä. Ihmisen on saatava olla vapaa ja annettava veden=rakkauden virrata vapaasti. Jos sen poimii ja koittaa omistaa, se vain kuihtuu vaikka kuinka sitä koittaisi teennäisesti pitää hengissä. Surulliseksi tulee silloin ihminen, kun ei vapaasti saa rakkaus virrata.

"Eikä kukaan ymmärtänyt minun tuskaani kun minä menin talvi-iltana, pakkasessa, yksin makasiiniin, joka oli kylmä kuin ruumishuone ja vedn siellä runkin. Ei kukaan ymmärtänyt minun tuskaani, kun piirsin noita, kolmesti peräkkäin kirottuja sarjakuviani ja sain siitä reumatismin oikeaan käteeni. Eikä kukaan ymmärtänyt minun tuskaani kun minä yritin raiskata serkkutyttöni ja kun tämä itkien lähti huoneesta. Minäkin tunnen lapsen itkun, minä kurja, jota ei silloin ymmärretty ja jota ei ymmärretä nyt ja jota ei tulla kuoltuaankaan ymmärtämään.

Ja kun minä rakastuin ja kun rakkauteni oli erilaista kuin muiden, ei minun rakastettuni minua käsittänyt, vaan jätti minut juuri silloin kun olisin hänen apuaan kipeimmin tarvinnut.

Ei kukaan tajunnut minun sieluni herkkyyttä silloin eikä kukaan sitä tajua nyt.

Minun sieluni on autio ja tyhjä, kuin myöhäissyksyinen jänkä, jolla ei enää näy ruskain väriloistoa, jolla seisoo siellä täällä yksinäinen räkämänty tai kuiva kuusi ja jonka varvut ovat peittyneet kuuraan. Silloin tällöin piiskaavat rakeet sen autiota pintaa tai lunta tuiskuaa ja avaruuksissa ulvoo tuuli ja kaikki merkit viittaavat lähestyvästä talvesta, luonon yöstä.

Minun sieluni on aution jänkän kaltainen ja jänkä on kylmettynyt ja sen luonto roudan kahleissa. Jänkä on laaja ja mittaamaton ja herättää kulkijassa tyhjyyden kammon, jänkän mutahaudat eivät enää upota, sillä ne ovat jäässä, siellä täällä on muutenkin vielä avonainen hete, mutta niitä on harvassa. Kaikkialla autioita lakeutta, siellä täällä yksinäinen puu.

Minä en lannistu perkele!"

Kalervo Palsan päiväkirja 4.1.67. Miten voikaan sellaisia tauluja maalaavan ihmisen tuntemukset olla niin samanlaisia kuin tytöllä, jota ällöttää jo pelkkä alapääsanojen kuuleminen? Minunkin rakkaus on erilaista, ei sitä kukaan ymmärrä. Ei kukaan ymmärrä sitä herkkyyttä. Mutta ei sielu ole autio, vaan maailma sen ympärillä. Herkkä sielu on kuin erämaassa, kun ei herkkyyteen saa vastinetta. Täällä erämaasa ei herkkä sielu saa ravintoa, on tultava toimeen niin vähällä, sillä herkkyydellä mitä sattuu saamaan. Ja sillä herkkyydeksi naamioidulla, mitä ihmiset vahingossa joskus antaa, joka sitten osoittautuu huijaukseksi, sattumaksi, mikä jättää jälkeensä tyhjyyden. Mutta kuka on epänormaali? Onko väärin olla herkkä, eikö ne ole enemmän hukassa, jotka ei sitä herkkyyttä ymmärrä?

Ihmisten auttaminen? Onko se hyvä vai huono? Jos liikaa auttaa, toinen ei välttämättä ota tarpeeksi vastuuta omasta elämästään. Entä avun tyrkyttäminen? Jos ihmisellä on palava halu auttaa toista, saattaa se olla omaa vääristymää. Ihmisen on itse pyydettävä apua jos tarvitsee. Tyrkytetty apu on haitaksi, jos ihminen ei sitä täydestä sydämmestä ota vastaan. Se saatta johtaa jopa siihen, että autettava ottaa vastaan avuntaroajan avun vain avuntarjoajan takia, ei itsensä. Että tyrkyttäjälle tulisi hyvä mieli, tai että tyrkyttäjälle ei tulisi paha mieli avun hylkäämisestä. Kukaan ei voi varmasti tietää minkälaista apua toinen ihminen tarvitsee. On väärin luulla tietävänsä mitä toinen tarvitsee paremmin kuin autettava itse. Ihminen tietää itse minkälaista apua tarvitsee, ja ennenkaikkea minkälaista apua haluaa/pystyy ottamaan vastaan. Halu on erityisen tärkeää. Kun ihminen itse pyytää apua, auttamisen teho nousee 300 %. Auttajien pitäisi siis antaa tarpeeksi tilaa autettavalle, odottaa että hän pyytää apua kun sitä on tarjottu. Tyrkyttäminen voi piilottaa sisäisen äänen, mikä taas vain hankaloittaa ongelman ratkaisua. Kukaan ei voi toisen puolesta tehdä mitään, eikä myöskään tietää asioita toisen puolesta. Ihmisen on itse löydettävä vastaukset itsestään, ja tyrkytetty apu vaikeuttaa niiden löytymistä. Tyrkyttämällä apua jota autettava ei tunne omakseen, talloo ihmisen intuition päälle ja estää sisäinen äänen kuulemista. On toisen aliarvioimista ja kunnioituksen puutetta tyrkyttää apua.

Vesi silmiin tiivistyy, poskelle valuu, siihen kuivuu.