Haluaisin olla luova, mutta en ole. Miksi silti haluan olla luova? Miksi se on niin tärkeää minulle? Miksi haluaisin olla luova, jos en kerran ole? Voiko olla että luovuuteni on vain hukassa, ja minun pitää löytää se? Se on hukkunut elämän kurinalaisuuteen ja säännöllisyyteen. Että oikeasti olisinkin luova, ja nauttisin elämästäni enemmän kun taidekkin olisi siinä mukana. Miten paljon luovuus on synnynnäistä ja minkä verran opittua? Onko niin että toiset on loogisia ja toiset luovia? Vai onko niin että toiset oppii käyttään luovuuttaan ja toiset ei? ehkä älykkäät ihmiset eivät välttämättä osaa käyttää luovuuttaan, koska eivät näe siitä olevan hyötyä. Ehkä he ajattelevat niin paljon järjellä, että luovuus peitttyy sen alle. Jos ei ole kasvanut taiteellisessa perheessä, ei vain ole tullut käyttäneeksi luovuuttaan. Ja taitelijaperheen lapsi taas oppii pienestä pitäen käyttämään luovuuttaan. Vai onko niin että toisista ei vain saa luovia? Itsetunto vaikuttaa myös paljon luovuuteen. Se hautaa hurjimmat, ja ehkä parhaimmat ajatukset alleen. Liika ankaruus kieltää lopulta kaiken, mikään ei ole tarpeeksi hyvä. Luovuus on niin abstraktia, ettei voi sanoa milloin taide on hyvää ja milloin ei. Jos värittää valmista kuvaa värikynällä, näkee suoraan onko se hyvä vai ei, onko väriä reunoihin asti ja onko sitä mennyt reunojen yli. Mutta taideteoksesta ei tiedä milloin se on valmis. Sitä voi vain jatkaa ja jatkaa niin kauan kuin haluaa. Aina löytyy jokin virhe joka pitää korjata, ja sitten tulee turhautuminen. Itsekriittisyys tappaa luovuutta. Se on hankalaa. Pitäisi vapautua ja olla sinut itsensä kanssa, että saisi luovuudestaan kaikki irti.