"Eikä kukaan ymmärtänyt minun tuskaani kun minä menin talvi-iltana, pakkasessa, yksin makasiiniin, joka oli kylmä kuin ruumishuone ja vedn siellä runkin. Ei kukaan ymmärtänyt minun tuskaani, kun piirsin noita, kolmesti peräkkäin kirottuja sarjakuviani ja sain siitä reumatismin oikeaan käteeni. Eikä kukaan ymmärtänyt minun tuskaani kun minä yritin raiskata serkkutyttöni ja kun tämä itkien lähti huoneesta. Minäkin tunnen lapsen itkun, minä kurja, jota ei silloin ymmärretty ja jota ei ymmärretä nyt ja jota ei tulla kuoltuaankaan ymmärtämään.

Ja kun minä rakastuin ja kun rakkauteni oli erilaista kuin muiden, ei minun rakastettuni minua käsittänyt, vaan jätti minut juuri silloin kun olisin hänen apuaan kipeimmin tarvinnut.

Ei kukaan tajunnut minun sieluni herkkyyttä silloin eikä kukaan sitä tajua nyt.

Minun sieluni on autio ja tyhjä, kuin myöhäissyksyinen jänkä, jolla ei enää näy ruskain väriloistoa, jolla seisoo siellä täällä yksinäinen räkämänty tai kuiva kuusi ja jonka varvut ovat peittyneet kuuraan. Silloin tällöin piiskaavat rakeet sen autiota pintaa tai lunta tuiskuaa ja avaruuksissa ulvoo tuuli ja kaikki merkit viittaavat lähestyvästä talvesta, luonon yöstä.

Minun sieluni on aution jänkän kaltainen ja jänkä on kylmettynyt ja sen luonto roudan kahleissa. Jänkä on laaja ja mittaamaton ja herättää kulkijassa tyhjyyden kammon, jänkän mutahaudat eivät enää upota, sillä ne ovat jäässä, siellä täällä on muutenkin vielä avonainen hete, mutta niitä on harvassa. Kaikkialla autioita lakeutta, siellä täällä yksinäinen puu.

Minä en lannistu perkele!"

Kalervo Palsan päiväkirja 4.1.67. Miten voikaan sellaisia tauluja maalaavan ihmisen tuntemukset olla niin samanlaisia kuin tytöllä, jota ällöttää jo pelkkä alapääsanojen kuuleminen? Minunkin rakkaus on erilaista, ei sitä kukaan ymmärrä. Ei kukaan ymmärrä sitä herkkyyttä. Mutta ei sielu ole autio, vaan maailma sen ympärillä. Herkkä sielu on kuin erämaassa, kun ei herkkyyteen saa vastinetta. Täällä erämaasa ei herkkä sielu saa ravintoa, on tultava toimeen niin vähällä, sillä herkkyydellä mitä sattuu saamaan. Ja sillä herkkyydeksi naamioidulla, mitä ihmiset vahingossa joskus antaa, joka sitten osoittautuu huijaukseksi, sattumaksi, mikä jättää jälkeensä tyhjyyden. Mutta kuka on epänormaali? Onko väärin olla herkkä, eikö ne ole enemmän hukassa, jotka ei sitä herkkyyttä ymmärrä?